Finnfund aloitti toimintansa vuonna 1980. Vuonna 2000 julkaisimme 20-vuotisjuhlakirjan, jossa on mm. alla oleva Matti Karhun kirjoittama artikkeli Finnfundin historiasta.
Finnfund 1980-2000
YK:n kehitys- ja teollisuusjärjestön UNIDO:n hyväksymä Liman julistus maaliskuussa 1975 asetti päämääräksi kehitysmaiden osuuden nostamisen maailman teollisuustuotannosta seitsemästä prosentista 25 prosenttiin vuosisadan loppuun mennessä.
Lähtökohta oli vaikea: vuonna 1970 köyhimpien kehitysmaiden talouden rakenteet olivat vahvasti maatalousvaltaisia, yksittäisten raaka-aineiden tuotantoon perustuvia ja heikosti kehittyneitä. Köyhimpien maiden kokonaistuotannosta vain 13 prosenttia oli teollisuustuotantoa ja keskituloisten kehitysmaidenkin tuotannosta vain 24 prosenttia. Teollisuusmaiden vastaava luku oli jo tuolloin 27 prosenttia.
Kehitysmaiden osuus myös maailmankaupasta oli varsin vaatimaton. Suomalaiset yritykset eivät olleet siihen aikaan kovin kiinnostuneita kehitysmaista. Vuonna 1975 ne investoivat kehitysmaihin vain 2,6 miljoonan dollarin arvosta. Ruotsalaiset sijoittivat samana vuotena 82 miljoonaa dollaria, tanskalaiset 20 miljoonaa ja norjalaisetkin yritykset lähes 17 miljoonaa dollaria. Suomalaiset eivät juuri tunteneet markkinoita eikä riskirahaa ollut helposti saatavilla. Talouden sulkeutuneisuus vaikutti myös siihen, että vähäiset voimavarat suunnattiin turvallisille lähialueille – tai mieluiten kotimarkkinoille.
Suomen teollisuuden suorat sijoitukset kehitysmaihin alkoivat kuitenkin kasvaa 1970-luvulla ja vuonna 1980 ne olivat jo 58 miljoonaa markkaa. Eniten sijoituksia tehtiin Brasiliaan, Saudi-Arabiaan, Meksikoon ja Argentiinaan.
Suomen kehitysapupolitiikka – kehitysyhteistyö tuli sanana käyttöön vasta myöhemmin – oli ollut varsin vaatimatonta, mutta tavoitteeksi asetettiin 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta. Suoran ja julkisen kehitysavun pääkohdemaiksi määriteltiin kaikkein köyhimmät maat. 1970-luvun puolivälissä alkoi kuitenkin viritä ajatus toisenlaisesta kehitysyhteistyöstä. Muissa maissa oli jo kokemuksia rahoitusmallista, jossa kehitysmaiden teollisuutta pyrittäisiin saamaan jaloilleen erityisten kehitys- ja riskirahoitushankkeiden sekä teollisen yhteistyön avulla. Sellaista rahastoa ryhdyttiin hankkimaan syös Suomeen.
Esitystä valmisteltiin ensin ulkoministeriön asettamassa työryhmässä, joka ryhtyi työhön elokuussa 1976. Työtä johti ministeriön osastopäällikkö Pekka Malinen. Teollistamisrahasto Oy teki asiaa koskevan tutkimuksen, joka valmistui toukokuussa 1977. Tutkimus ja kuukautta myöhemmin valmistunut ministeriön työryhmän mietintö päätyivät suosittelemaan Teollisen kehitysyhteistyörahaston TEKERAn perustamista.
Teollistamisrahaston tutkimuksessa kysyttiin 200 suomalaisyritykseltä edellytyksiä ja halukkuutta kehitysmaainvestointeihin. Valtaosa oli periaatteessa halukas ja suurinta mielenkiintoa osoittivat yritykset, joilla jo oli jotain kokemusta toiminnasta kehitysmaissa. Teollisen kehitysrahaston perustamisen nähtiin auttavan suomalaisen insinööritaidon ja teollisuuden kehitystä sekä edistävän suomalaisyritysten kansainvälistymistä. Kyselyyn haastatellut kehitysmaiden viranomaiset suhtautuivat myös ajatukseen lämpimästi. Kehityspankkien edustajat puolestaan vakuuttivat tutkimuksen tekijöille, että he ovat olleet enimmäkseen tyytyväisiä vastaavien laitosten kanssa käytyyn yhteistyöhön. Suomalaiset siis toivotettiin tervetulleiksi kehitysmaihin. Samalla todettiin, että suomalaisilta yrityksiltä oli mennyt monia projekteja sivu suun sen vuoksi, että teollisen kehitysrahaston antamaa riskirahoitusta ei ollut saatavilla.
Tutkimukseen oli koottu tietoja myös jo toimivilta kehitysrahoituslaitoksilta. Tarkastelun kohteina olivat Tanskan IFU, Saksan DEG, Alankomaiden FMO ja Britannian CDC. Niiden kokemukset arvioitiin hyviksi ja tutkimuksessa päädyttiin suosittelemaan Suomeen perustettavan rahaston hallinto järjestettäväksi samaan tapaan:
pääosa rahoituksesta tulee valtiolta ja päättävissä elimissä on sekä valtion että yrityssektorin edustajia. Tutkimuksen suositus oli jokseenkin lavea:
”Perustetaan teollisen kehitysyhteistyön rahasto, jonka päämääränä on:
a) tukea kehitysmaiden taloudellista kasvua ja hyvinvointia ohjaamalla henkisiä ja aineellisia voimavaroja näiden maiden yritystoiminnan kehittämiseen ja
b) edistää suomalaisten yritysten mahdollisuuksia toimia kehitysmaissa ja sitä kautta hyödyntää entistä suurempia markkinoita ja tuotannontekijäresursseja.”
”Rahoituspäätösten tulee perustua hankkeiden kannattavuuteen, rahoitukselliseen elinkelpoisuuteen ja kokonaistaloudelliseen suotavuuteen. Rahoitusehtojen on oltava kilpailukykyisiä ja kansainvälisen kehityspankkikäytännön mukaisia. Kaikkiin TEKERAn hankkeisiin pitää sisältyä merkittävä suomalainen intressi.”
Rahaston päätoiminnoksi määriteltiin yhteisyritysten ja niihin tähtäävien projektitutkimusten rahoittaminen. Lisäksi tehtäväksi suositeltiin tiedonvälitys yhteistyömahdollisuuksista. Toimintaa ei haluttu rajoittaa maantieteellisesti, mutta tutkimuksessa muistutettiin, että toiminnan tulee aina olla sopusoinnussa Suomen virallisen kehitysyhteistyö- ja ulkopolitiikan kanssa. Hallinnollisesti uusi rahasto suunniteltiin sijoitettavaksi Teollistamisrahasto Oy:n yhteyteen. Nimeksi suositeltiin kansainväliseen käytäntöön sopiva Finnish Fund for Industrial Development Cooperation Ltd.
Hanke ei saanut osakseen mitenkään laajaa tai yksimielistä tukea. Tiedotusvälineet suhtautuivat suunnitelmaan yleisesti varsin epäilevästi ja myös poliittisessa kentässä oli vastarintaa. Vastustajien yleisin perustelu oli, että rahasto hyödyttäisi ennen kaikkea suomalaisia yrityksiä, eikä se edistäisi ”puhdasta” kehitysapua. Suomen kehitysapupolitiikan keskeinen periaate oli tuolloin kaikkein köyhimpien maiden auttaminen, eikä teollisen yhteistyön katsottu sopivan siihen ajatukseen. Kiivaimmat arvostelijat syyttivät hanketta jopa kaksinaamaiseksi peliksi, jossa suomalaisyritysten voitontavoittelu naamioitiin kehitysavun kauniin kulissin taakse. Hanke eteni kuitenkin vastustuksesta huolimatta. Ulkoministeriö perusti kesäkuussa 1978 uuden työryhmän, jota veti tällä kertaa valtiosihteeri Matti Tuovinen. Tämä ryhmä työskenteli nopeasti ja sai jo elokuussa valmiiksi mietintönsä. Nyt hallituksella oli suunnitelmat valmiina asian viemiseksi eduskuntaan.
Lakiesityksen perusteluissa todettiin, että myös kehitysmaat ovat selvästi ilmaisseet halunsa nimenomaan teollisen yhteistyön aloittamiseen perinteisen kehitysavun täydentäjänä. Kehitysmaat tarvitsevat sopivaa teknologiaa, investointipääomia ja liikkeenjohtotaitoja. Niiden kanavoimiseksi tarvittaisiin kehitysrahoitusyhtiötä. Hallitus esitti perustettavaksi valtioenemmistöisen yhtiön, jonka kuuluisi ulkoministeriön hallinnonalaan. Osakepääomaksi esitettiin 80 miljoonaa markkaa. Siitä 90 prosenttia olisi suoraan valtion omistuksessa, loput menisivät valtion omistamien Vientiluotto Oy:n ja Teollistamisrahasto Oy:n haltuun sekä Teollisuuden Keskusliiton omistukseen.
Laki hyväksyttiin ja se tuli voimaan huhtikuun 1.päivänä 1979. Rahaston perustamiskirja allekirjoitettiin 26.11.1979. Silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen huomautti allekirjoitustilaisuudessa, että kehitysmaiden pääomien tarve on valtaisa: OECD:n arvio oli tuolloin, että tarve olisi 1980-luvun puolivälissä 285 miljardia dollaria vuodessa ja 1990 jo 470 miljardia dollaria. Julkisen kehitysavun määrän arvioitiin vähenevän ja yritysten investointien lisääntyvän. Väyrynen mainitsi myös siihen aikaan paljon esillä olleen kehitysmaiden tavoitteen, että niiden osuus kasvaisi vuosituhannen vaihteeseen mennessä neljännekseen koko maailman teollisuustuotannosta. Nyt tiedetään, että tavoitteesta jäätiin paljon jälkeen.
Finnfundin toiminta alkoi seuraavana vuonna. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi nimitettiin kansanedustaja Jermu Laine (sd), joka on jatkanut tehtävässään koko Finnfundin 20-vuotisen toiminnan ajan. Johtokunnan puheenjohtajana aloitti ulkoministeriön osastopäällikkö Wilhelm Breitenstein. Ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin diplomi-insinööri Matti Salimäki. Henkilöstön määrä oli aluksi vaatimaton: puolentoista vuoden toiminnan jälkeen Finnfundin palveluksessa oli kuusi työntekijää.
Finnfund teki ensimmäisen päätöksen osallistumisesta teolliseen hankkeeseen jo ensimmäisenä toimintavuotenaan 1980. Hanke oli traktoritehtaan rakentaminen Tansaniaan. Sen suomalainen osapuoli oli Valmet ja tansanialainen State Motor Corporation. Alkutavoite oli 300 traktorin valmistaminen vuodessa. Hanke törmäsi kuitenkin heti vaikeuksiin. Kun varsinainen yhtiö traktoreiden valmistukseen ja markkinointiin perustettiin pari vuotta myöhemmin, olosuhteet olivat siinä määrin muuttuneet, että Finnfund ei enää lähtenyt sen rahoittamiseen mukaan.
Toisena toimintavuonna mukaan tuli kuusi uutta projektia: vaneritehdas Ecuadorissa, kaivos-, liima- ja elektroniikkateollisuutta Meksikossa, hopeaesineiden valmistusta Sri Lankassa ja vaneritehdas Perussa. Latinalainen Amerikka oli myös vuoden 1982 investointien listalla hyvin edustettuna: sahateollisuutta Ecuadorissa ja puutalojen valmistusta Perussa.
Sitten katseet alkoivat kääntyä Kaukoitään. Vuoden 1983 sijoituskohteiden joukossa oli edelleen Meksiko sekä Afrikan maista Zimbabwe ja Marokko, mutta samalla Finnfund lähti rahoittamaan taloteollisuutta Malesiaan ja hissien valmistusta Intiaan. Seuraavana vuonna sijoitettiin vaasalaisen Oy Wiik & Höglund Ab:n muoviputkitehtaaseen Thaimaassa sekä Oy Raute Ab:n vaneritehtaaseen Kiinan kansantasavallassa.
Vuosi 1984 oli muutenkin merkittävä. Finnfund pääsi muuttamaan omaan taloon Helsingin Ratakadulle. Henkilöstön määrä kasvoi neljääntoista. Johtokunnan puheenjohtaja vaihtui: ulkoministeriö asetti tehtävään alivaltiosihteeri Martti Ahtisaaren.
Finnfund oli toimintansa alusta lähtien valmistanut lukuisia hankeselvityksiä ja investointisuunnitelmia. Se alkoi siis koota haltuunsa sitä osaamispääomaa, jota rahoitusyhtiö välttämättä tarvitsee. Samalla alettiin järjestää investointiseminaareja kiinnostavissa kohdemaissa.
Finnfundin edustus Suomen kauppavaltuuskunnissa vakiintui myös heti toiminnan alkuvuosista lähtien. Finnfund alkoi samalla hakeutua yhteistyöhön muiden kehitysrahoitusyhtiöiden kanssa ja loi alusta lähtien kiinteät yhteydet Maailmanpankki-ryhmään.
Koko 1980-luku oli kehitysmaille vaikeaa aikaa. Niiden talousnäkymät synkkenivät vuosikymmenen alkuvuosina selvästi ja velkaongelma paheni nopeasti. Pahiten se iski Latinalaiseen Amerikkaan ja se näkyi myös Finnfundin toiminnassa. Sijoitukset siihen suuntaan alkoivat hiipua. Myös muualla tulokset olivat aluksi usein vaatimattomia. Finnfundin ensimmäiset viisi vuotta olivat kaiken kaikkiaan toiminnan rakentamisen ja vakiinnuttamisen aikaa, eräänlaisia oppivuosia. Suomen valtio piti kuitenkin toiminnan jatkamista tärkeänä ja tuki Finnfundia vaikeiden aikojen yli. Vuoden 1986 päättyessä Finnfundilla olikin sijoituksia 15 maassa yhteensä 130 miljoonan markan arvosta. Samaan aikaan suomalaisyritysten yleinen kiinnostus kehitysmaita kohtaan tuntui vain vähenevän; Eftan ja EC:n markkinat vetivät hyvin.
Finnfundin johto vaihtui 1986, kun Martti Ahtisaari siirtyi johtokunnan puheenjohtajan paikalta Yhdistyneiden Kansakuntien tehtäviin. Hänen tilalleen tuli 1987 ulkoministeriön alivaltiosihteeri Kai Helenius. Toimitusjohtajaksi nimitettiin 1986 Finnfundin tutkimuspäällikkönä työskennellyt Markku Pekonen.
Nyt Finnfund kasvoi nopeasti. Uusia hankevalmisteluja oli käynnissä enemmän kuin koskaan ja vuonna 1987 Finnfund sai omistajilta luvan laajentaa toimintaansa valmistusteollisuuden lisäksi myös palvelualoille. Samalla se kehitti toimintaansa yhteisyritysten perustamiseksi sekä liikkeenjohdon osaamisen ja koulutuksen tarjoamiseksi kohdemaihin ja –yrityksiin. Uutena kohdemaana mukaan tuli mm. Turkki.
Maailman ja Suomen suuri mullistus osui samoihin aikoihin kun Finnfundin ensimmäinen vuosikymmen täyttyi. Kommunismin luhistumisen jälkeen Itä-Euroopan maat ryhtyivät päättäväisesti suuntaamaan markkinatalouteen. Samalla Suomen talous syöksyi ennen kokemattomaan lamaan. Suomalaisyritysten ulkomaiset investoinnit kasvoivat lähes kolmanneksen vuonna 1991. Koko 1980-luvun loppupuoli oli ollut Finnfundille voimakkaan laajentumisen aikaa, mutta nyt se joutui miettimään myös omaa toimintaansa uudelleen. Kymmenvuotisen toiminnan tuloksia arvioitiin riippumattomien asiantuntijoiden raportissa. Johtopäätös oli, että Finnfund oli pystynyt hyvin luomaan joustavan kehyksen voimakkaasti laajenevalle toiminnalleen. Raportissa tähdennettiin, että menestyminen kehitysmaihin suuntautuvassa sijoitustoiminnassa riippuu ennen kaikkea liiketoiminta-ajatuksen kestävyydestä sekä suomalaisen hankekumppanin todellisesta halusta pitkäaikaiseen sitoutumiseen. Yhteisyrityksen johto, markkinointi ja rahoitus ovat keskeisessä asemassa – ei aivan pieniä vaatimuksia silloin kun liiketoimintaa harjoitetaan kehitysmaissa.
Vuosikymmenen vaihteessa Finnfundin sijoitusten määrä oli kasvanut jo 377 miljoonaan markkaan 20 maassa. Johtokuntaa asettui johtamaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäki. Vuonna 1991 eduskunta muutti Finnfund-lakia, joka salli Finnfundin aloittaa toiminnan myös Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Samana vuonna Finnfund avasi toimiston Malesiaan, koska Aasian kehitys näytti lupaavalta ja suomalaisyritysten kiinnostus suuntautui voimakkaasti sinne. Nimikin muuttui ja lyheni, kun ”kehitys” jäi pois. Uudeksi nimeksi tuli Teollisen yhteistyön rahasto Oy, Finnfund.
Uuden lain sallima toiminta Itä-Euroopan siirtymätalousmaissa alkoikin ripeästi. Viroon, Bulgariaan ja Unkariin tehtiin ensimmäiset sijoitukset 1992. Niistä suurin oli Pauligin kahvipaahtimo Virossa, johon Finnfund sijoitti kymmenen miljoonaa markkaa. Samana vuonna Finnfund teki aivan uuden aluevaltauksen: se hankki ensimmäisen lainan kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, kun Chemical Bank järjesti 20 miljoonan dollarin luoton.
Henkilöstö oli tähän mennessä kasvanut 32:een. Ulkoministeriössä vaihtui jälleen alivaltiosihteeri ja Finnfundin johtokunnan puheenjohtajaksi tuli Mauri Eggert vuoden 1993 alusta.
Suomi toipui lamasta ja nousu näkyi nopeasti myös yritysten investoinneissa. Ne suuntautuivat entistä voimakkaammin kehitysmaihin, ennen kaikkea Aasiaan, mutta samalla myös lähialueiden siirtymätalouksiin, Baltiaan, itäiseen Keski-Eurooppaan ja Venäjälle.
Tässä vaiheessa Finnfund teki jo laajaa yhteistyötä kansainvälisten kehitysrahoittajien kuten Euroopan jälleenrakennuspankin EBRD:n, Maailmanpankki-ryhmään kuuluvan IFC:n ja Pohjoismaiden Investointipankin NIB:in kanssa.
Finnfund oli selvinnyt Suomen talouslamasta ja rahoitussektorin kriisistä hyvin. Vuoden 1994 lopussa Finnfundin myöntämistä lainoista vain yksi prosentti oli järjestelemättömiä ja osakesijoituksista tehtiin arvonalennuksia ainoastaan kaksi prosenttia. Kansainvälisten rahoittajien luottamus näkyikin esimerkiksi helmikuussa 1995, kun Finnfund otti Japanin pääomamarkkinoilta 120 miljoonan markan pitkäaikaisen luoton. Japanin merkittävimmät vakuutusyhtiöt osallistuivat lainanantajina tähän luottoon. Finnfund olikin Suomen rahoituslaitoksista harvoja, joiden toiminta pysyi vakavaraisena vaikeiden vuosien aikanakin.
Finnfundin hankeselvitykset ja sijoitukset kasvoivat 1990-luvun loppuvuosina edelleen vahvasti. Olosuhteet eivät olleet lainkaan suotuisat, sillä talouskriisit pyyhkäisivät kautta koko maailman Aasiasta Venäjälle ja Latinalaiseen Amerikkaan. Finnfundin talous pysyi kuitenkin vahvana ja samaan aikaan aikaisemmin tehdyistä sijoituksista alkoi tulla yhä enemmän tuottoja, kun Finnfund pystyi myös irtautumaan pääomasijoituksistaan suunnitelmien mukaan, useimmista voitollisesti.
Toiminnan toisen vuosikymmenen tärkeä muutos oli myös osallistuminen rahoitusyhtiöiden, kehityspankkien ja rahastojen toimintaan.
Näin Finnfund on verkottunut yksityisten ja julkisten sijoittajien yhteistyöhön Suomen lähialueilla sekä Aasiassa ja Afrikassa. Tässä vaiheessa Suomen valtio ryhtyi järjestelemään erityisrahoituslaitoksiensa uudistamista. Finnfund oli mukana kaavailuissa, mutta lopputulos oli sen säilyttäminen itsenäisenä ulkoministeriön hallinnonalaan kuuluvana kehitysrahoitusyhtiönä. Kun Takuukeskuksesta ja Kerasta muodostettiin Finnvera, valtioneuvosto päätti samalla, että se omistaa Finnfundista 20 prosentin osuuden. Ulkoministeriön edustajana Finnfundin johtokunnan puheenjohtajana toimivat 1990-luvun jälkipuoliskolla alivaltiosihteerit Antti Hynninen, Leif Fagernäs ja Kirsti Lintonen.
Kahden vuosikymmenen toiminnan aikana Finnfundista on kasvanut merkittävä ja vakavarainen rahoitusyhtiö. Sen rahoitussitoumukset ovat jo yli miljardi markkaa. Se on kehittynyt yksittäisestä kehitysmaarahastosta monipuoliseksi rahastohallintoyhteisöksi, jonka vastuulla on niin julkisten kuin yksityistenkin rahastojen hallinnointia.